Äiti sai yöllä sydänkohtauksen.

Kaksi yötä sitten. Koko perhe valvoo, koska äiti oksentaa. Migreeniä se varmasti on, kukaan ei tee mitään asian hyväksi, sillä tähän on totuttu. Jopa minä saan unta, vaikka vessasta kuuluu kakomisääniä. Mietin salaa, miksei äiti osaa oksentaa hiljempaa, miksi minä osaan.
Aamulla yläkerrassa äiti hieroo päätään, omituista särkyä. Oikea käsi ja jalka tuntuvat oudoilta. Migreeniä se varmasti on, vakuuttelemme.
Äiti mittaa verenpaineensa, laite hälyyttää ja valittaa rytmihäiriötä. Johtuu varmaan äidin masennuslääkkeestä, nyökyttelemme ja vien äidin päälle lämmittävän kauratyynyn.
Illalla mittaamme äidin verenpaineen uudestaan, laite hälyyttää jälleen, pohdimme tuntikausia pitäisikö lähteä sairaalaan. Isä saa äidin vakuutettua siitä, että se on välttämätöntä, äiti pukee päälleen beigen villatakin ja farkut ja on jo pian autossa, kello on puoli kymmenen ja minä jään veljeni kanssa yksin pimeään asuntoon, vietämme earth houria. Veljeni haluaa pirtelöä, ja minä teen hänelle parasta pirtelöä mitä olen ikinä tehnyt, siihen tuli puoli desiä vaniljajäätelöä, loraus maitoa, kaksi teelusikallista sokeria ja vanilliinisokeria, puoli purkkia banaanijogurttia, viisi jäistä vadelmaa ja kuudes vielä pinnalle, johon tuli myös strösseliä ja sydämenmuotoinen jääpala.

Siskoni ei tule kotiin, vaikka hänen lapsenvahtikeikkansa loppui jo kymmeneltä.

Äiti ja isä palaavat puoli yhdeltätoista, luulevat että huijaan kun kerron että siskoni on vielä töissä. Minä pesen veljeni hampaat kahteen kertaan, suostuttelen hänet vielä käyttämään hammaslankaa ja tunnen oloni aikuiseksi, kerrankin.
Äiti ei suostu kertomaan, mitä lääkäri sanoi.
Siskoni palaa kotiin, kerromme että äiti ja isä kävivät lääkärissä, äiti purskahtaa lohduttomaan itkuun ja tuijotamme häntä, isä kertoo että äidin sydänkäyrä näytti oudolta ja antoi viitteitä viimeyönä koetusta sydäninfarktista, äiti saa sanottua että siitä jää jäljet sydämeen loppuelämäksi.
Syytän kaikesta itseäni, mitä aiheutan liikaa stressiä.
Äiti joutui ottamaan sairaalassa verenpainelääkkeenkin, paineet olivat nousseet liian korkeiksi, syytän niistäkin itseäni ja henkeäni ahdistaa ja rintaani painaa, päätän kuihduttaa itseni näkymättömäksi jotta minut otettaisiin kokovuorokautiselle ja tämä perhe pääsisi jälleen jaloilleen.

Eikä siinä vielä kaikki, sanoo äiti.
Lääkäri oli kokeillut hänen kilpirauhastaan ja todennut että siellä on outoja kyhmyjä, ehkä syöpäkasvaimia tai sitten ei, huomenna mentäisiin kokeisiin. Äidin itku muuttuu erilaiseksi, isän ilme huolestuneeksi, siskoni kasvojen peitteeksi kohoaa muuri jonka vain minä voin nähdä, minä joka yritän maastoutua punaisessa aamutakissani olohuoneen punaiseen sohvaan. Miksi meille käy näin, miksi juuri nyt, minä kysyn itseltäni, vaikka tiedän vastauksenkin, kaikki on minun syytäni, yksin minun eikä kenenkään muun, ei tähän vaikuta vaikka äiti söisi benecolia ja välttelisi lakritsaa ja punaviiniä ja käyttäisi evolus kaksitehoa ja popsisi verenpainelääkkeitä, joita hän joutuu ottamaan vielä toisen illalla kello kahdeltatoista, koska paineet eivät siihenkään mennessä laske tarpeeksi.

Äiti ei nuku kunnolla koko yönä.

"Annetaan mun kunnon romahtaa ja painon laskea, niin ne ottaa mut osastolle" sanon ja tarkoitan sitä, toivon että äiti ja isä suostuisivat, mutteivät he suostu. Äiti valittaa rahaongelmista, että meillä ei ole varaa maksaa kaikkia näitä sairaalakuluja, kuristava tunne kurkkuuni palaa ja mietin kuinka helpottavaa olisi vain päästä tästä kaikesta pois. Kuvittelen muuttavani USAan vain repullinen tavaraa mukanani, aloitan uuden elämän ja lähetän postikortteja perheelleni aina välillä kun saan rahaa.

Eilen minä .. en muista mitä söin. Tai muistan, minä heräsin ja söin muutaman lusikallisen omena-kanelipuuroa, sitten lounaalla parsakaaleja ja muutaman haarukallisen perunaa ja jauhelihakastiketta, loput laitoin taskunpohjalle piiloon, otin päälle vielä kaksi kevytjäätelöä. Oksensin suihkussa ainakin lähes kaiken pois.
Söin rasiallisen läkerol salmiakkeja, join pepsi maxia ja kahvia. Esitin syöväni kaikkea muuta.
Tänään olen syönyt aamulla muutaman lusikallisen puuroa, äsken alakanttiin mitatusti 2 dl kinkkukiusausta ja parsakaaleja. Ja purkkaa, kuten eilenkin, sen unohdinkin mainita.
Maanantai pelottaa, omahoitajani on lomalla ja joku lääkäri sanoi että jos paino laskee yhtään niin minun pitää ottaa kolmas nutri, mutta minä en aio juoda sitä, ja minä tiedän että minun painoni on laskenut, sen on pakko, on niin heikko olo että hyvä kun jaksoin edes syödä, hyvä kun jaksan pysyä hereillä. Suihkussa pesen hiukseni ja huomaan että tukoittain tummia haituvia jää käteeni, pelkään kaljuuntuvani mutta samassa se ei enää haittaakaan lainkaan.

Minä haluan pelastaa tämän perheen, vaikka siinä menisi henki. Minä haluan päätyä osastolle, muuten äiti kuolee verenpaineisiinsa ja isä stressiin, samoin koirakin, viimeistään siihen että kun minulla on liikuntakielto ei sitä melkein kukaan edes käytä lenkillä. En halua nähdä kuinka pieni veljeni kärsii, en halua nähdä hänen huolestunutta ilmettään kun hän katsoo minun lautastani, en hänen iloisten kasvojensa väkinäistä hymyä, en halua hänen kuulevan enää yhtään ruokataistelua, tai osastokeskustelua, haluan hänen saavan sen huomion mitä äiti ja isä luulevat minun kaipaavan, minä haluan hänelle hyvän lapsuuden.
Ja silti kaikki on minulle vain yksi ja sama, ihan sama, en välitä.

Isä kysyy haluanko olla mielummin kotona vai osastolla, ja millä osastolla. Sanon kuten tunnen, kerron että se on minulle yksi hailee.
Kukaan ei kuitenkaan usko.

Äiti huokaa raskaasti ja sanoo ettei jaksa, isäkään ei jaksa enkä minä.
Mutta pelkään huomista, tankkaan varmaan aamulla vettä punnitukseen, en halua enempää ravintolisää. Mutta samalla haluan, voi haluan osastolle.

Mutta eniten haluan pois.