Paha paha paha olla, vaikka kyllä tämä eilisen voittaa mennen tullen.

Istuminen sattuu, tuntuu että häntäluuni vääntyy ihan vääriin asentoihin, ihon se on jo saanut kulumaan rikki, samoin kuin selkäranka. Lantioluuni moikkaavat minua peilistä, hieron niitä koska niihin sattuu, enkä voi maata selällänikään. Iltaisin teen lihassarjat lähes silkalla tahdonvoimalla ja hampaidenkiristyksellä, ei sen takia että kuntoni olisi huono (sillä se on kohentunut, vatsanikin on piukka ja kova kuin mikä, kovempi kuin ikinä, ja toivon sen johtuvan lihaksista) vaan koska selkääni sattuu.

Osastolla oli kamalaa ruokaa, mieleni teki oksentaa mutten kuitenkaan tehnyt sitä, en voi tehdä sitä osastolla, sillä mahdolliset äänet saisivat kaikki syyttämään. Söin kiltisti kaiken, keskustelin omahoitajani kanssa ja tuijotin apaattisena oven oikeassa alakulmassa olevaa kolmionmuotoista reikää, kuvittelin että kaikki on hyvin, kääriydyin osaston vilttiin ja taittelin sen hapsuista pinoja ja lettejä ja solmuja ja revin niitä salaa irti.

Valehtelin. Sanoin että söin kiltisti kaiken. Onnistuin ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa piilottamaan ruokaa. Tai no ruokaa ja ruokaa, puolet (ainakin) salaatinkastikkeesta (josta en pidä) ja ainakin puolet jokaisesta voirasiasta joka minun oli määrä käyttää. Olin ylpeä. Puoletkin on jo ihan hyvä saavutus. Puolet, kohti päämäärää kokonainen.
Mutta samalla mietin muiden osastolaisten kanssa poispääsyä, kesäsuunnitelmia, normaalia elämää. Mansikoita, jäätelöä, rantaa, kavereita. Kävelyretkiä puistoissa. Lämpöä, naurua, hymyjä, merta. Kukaan ei halua istua osastolla kesällä. Ja minäkin haluan kesätöihini, haluan normaalin elämän, matkustelua ja hauskanpitoa.
Mutta silti haluan osastolle, silti haluan laihtua, vaikka tiedän että ainoa tie tästä on ylöspäin, painon suhteen, alaspäin kaiken muun suhteen.

Ajatukseni sotkeentuvat omiin ristiriitoihinsa ja siitäkös ahdistunkin.

Keksin tänään uuden keinon oksentaa. Tulin kotiin ja oksensin osaston välipalatarjoomukset, kittasin vettä, painoin alavatsaa ja kaikki muu tapahtuikin itsekseen. Ja helpommin kuin hetkeen. Ja sen jälkeen en ole suustani laittanut sisään mitään, paitsi purkkaa ja kahvia.
Kyllä tämä tästä.

ei tämä tästä ei ei ei ei eie ei KYLLÄ