Olen elossa, toistaiseksi, en vain ole postannut hetkeen.

Torstaina mulla diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus. Ei tullut yllätyksenä. Osastolla oli hoitokeskustelu vanhempien kanssa, ja kun lääkäri kertoi diagnoosistaan, mä suorastaan tunsin kuinka rypyt isän kasvoilla syvenivät kanjoneiksi, ja kuinka taas rypyt äidin suupielissä katosivat ja siloittuivat.
"Ajattelin että maanantaina aloitettaisiin lääkitys" sanoo lääkäri, isä liikahtaa levottomasti tuolilla ja äiti ja minä peitämme kasvomme käsillämme. Seuraa viidentoista minuutin keskustelu, jossa ei päästä eteenpäin. Isä on lääkettä vastaan, hän selittää lääkäreille jotakin ihmisen luonnollisesta tasapainosta (eikö se ymmärrä että mun tasapaino on sattunut katoamaan jo vuosikausia sitten!) ja väittää vastaan, minä en edes kuuntele vaan tuijotan ulos, puussa istuu lintu ja minä asetan katseeni siten että näyttää että se istuu sälekaihtimella, liidän ajatuksissani kauas ja herään vasta kun joku kutsuu minua nimeltä.
"Mitä mieltä sä olet siitä lääkkeestä?"
Vastaan jotakin ympäripyöreää, isän katse porautuu takaraivooni.

Haluan sen lääkkeen, mutten kuitenkaan, haluan osastolle mutten kuitenkaan, haluan parantua mutten kuitenkaan.

Lääkäri sanoo että lääke aloitetaan maanantaina, mikäli molemmat vanhemmat on sen puolella. Isäkin myöntyy vihdoin, en uskalla edes katsoa häneen, saati kuvitella millaiset huudot äiti saa autossa, tai millaiset huudot minä saan kotona.
Alan siis saada seroniliä masennukseen. Lääkäri kyseli kamalasti suvun taipumuksista maanis-depressiivisyyteen. En kehdannut kertoa, että mulla on siihen ehkä taipumuksia. Jos on, niin tuo lääke pahentaa sitä, nostaa mielialaa liikaa. Vaikka en tiedä oisko sekään niin pahasta.

Syömisten suhteen menee.. paksusti. Ruokasuunnitelmaani muutettiin, koska olen laihtunut 33 kiloon. Nykyään syön start-suunnitelman mukaan ja ahdistun entistä enemmän, piilotan ruokaa entistä enemmän ja valehtelen entistä enemmän, inhoan itseäni entistä enemmän.

Perjantai oli kamala päivä, itkin kolme tuntia putkeen. Raavin itselleni arvet oikean käden peukaloon ja käsivarteen.
Muistan perjantaista sen kuinka vaan ahdistaa ahdistaa ahdistaa, piilotan ruokaa ja valehtelen, oksennan ja hymyilen. Isä sanoo haluavansa vahtia, että syön kaiken, ahdistus puristuu käsiksi kurkulleni ja sydämeni ympärille, mutta eihän isä sitä ymmärrä, vaan alkaa syyttää siitä kuinka sairaus on minun syytäni ja kuinka perheeni tilanne on minun syytäni, k a i k k i on minun syytäni, minä makaan vessan lattialla ja toivon vain kuolevani siihen paikkaan, peukaloni tuoretta haavaa kirvelee kun valutan kyyneleitä sen päälle, mutta sekin kipu on pientä verrattuna siihen mitä joudun kestämään, mutta ei kukaan sitä voi tajuta, ei ainakaan isä.
Itken ainakin kolme tuntia, äiti tulee viereeni ja itkemme yhdessä, kerron että haluan osastolle ja hän sanoo itsekin miettineensä sitä, sanoo että voimme puhua siitä maanantaina päiväosastolla, ahdistaa taas. En halua pettää päiväosastoa ja sanoa että haluan kokovuorokausiostastolle, mutta samalla jokin järjen ääni päässäni sanoo, että kyse ei ole niistä hoitajista tai heidän mielialastaan, vaan MINUSTA kerrankin minusta!

Kerron äidille, että ainoa syy miksi en haluaisi kokovuorokautiselle on se, että kotona on oma sänky ja koira. Muutoin on ihan sama missä päiväni vietän, kaikki on sitä samaa ja harmaata kuitenkin. Äiti sanoo että odotetaan että saadaan se lääke, minä huudan etten jaksa odottaa kolmea viikkoa että se alkaa vaikuttaa, äiti halaa minua ja sanoo ymmärtävänsä hyvin, käytän puolet vessapaperirullasta nenäliinoiksi.

Omahoitajani sanoi että olen vähän liian huonokuntoinen päiväosastolle, ja että jos paino yhtään laskee niin on kokovuorokautisen paikka. Siksi en ole viikonloppuna syönyt kauheasti, piilottanut kaiken mahdollisen ja huijannut aika paljon. Laskisi nyt edes vähän, edes pikkiriikkisen huolestuttavampiin lukemiin!!
Sillä en jaksa taistella isäni kanssa, mielummin taistelen osastolääkäreiden kanssa, sillä heitä minun ei tarvitse sietää loppuelämääni tai pelätä että he kohtelevat minua sanomisieni tai tekojeni takia kuin hullua ikuisesti, sillä hulluhan minä heille olenkin, heillä ei ole minuun mitään tunnesiteitä, vaikka välillä tuntuu ettei ole isälläkään, mutta isä on huolesta sekaisin, osastolääkärit sen sijaan sekopäisiin tyttöihin tottuneita karskeja miehiä ja naisia, ja he ehkä ovat nähneet ennenkin kaikenlaiset kommervenkit.
Osastossa pelottaa vain se, että siellä on minua laihempia ja huonokuntoisempia, minä olisin varmasti se läskityttö, jonka pitäisi laihduttaa osastolla, muut ovat nenämahaletkuissa ja minä makaan sängyllä pönöttävän vatsani kera ja mässytän ruokaa, EI KIITOS.

Eilen söin makaronilaatikkoa ja jotakin toista ruokaa, josta molemmista oksensin osan. Tänään olen syönyt lohta ja perunaa, mukamas ruokasuunnitelman mukaan vaikka huijaan. Vielä pitäisi mahduttaa tyyliin 300 kaloria pastaa, no way. Mutta olkoon, onhan sekin vähemmän kuin se mitä osastolla menee...
Eilen olin kuolla pyörrytykseen ja huonoon oloon, kalium-arvoni varmaan heittivät, sillä olin juonut varmaan kaksi litraa pepsi maxia ja paljon teetä ja vettä (oksentelun takia), vatsa oli pullollaan nesteistä ja sydän hakkasi oksentelun ja nestetasapainon heittelyn takia hullun lailla, toivoin kuolevani jälleen. Nyt on taas vähän samanlainen tunne, mutta minä EN sorru syömään.

Kerroin parhaalle kaverilleni anoreksiastani ja hän oli ratketa huolesta ja itki koko yön putkeen. Olenpas vastuuntunnoton paska.