Lasillinen vaniljanmakuista soijamaitoa sisältää 70 kaloria, mutta otan sitä vielä lisää, ihanaa ihanaa ihanaa voisin juoda vaikka kaiken kerralla! Hymy pistelee kasvojani, rapistelen riisikakusta puolet suihini, leikkaan ruislimppupalasen puoliksi lounasta varten, istahdan lattialle muropaketin ääreen ja kahmin ihanan ritiseviä muroja kourakaupalla. Päälle vielä lisää soijamaitoa, niin kauan kunnes tulee huono olo. Isä laittaa jauhelihakeittoa, lukkiudun vessaan ja vietän kahdenkeskistä aikaa pytyn kanssa. Toivon, että saan edes osan ulos, toivon että murot ovat kalorittomia, toivon että tämä joskus lakkaa!

Tulen vessasta ulos hymyillen, juon pepsi maxia ja odotan ruokaa. Otan kolme desiä ihanaa ihanaa keittoa, tosin toinen kauhallinen pelkkää lientä, mutta kukaan ei huomaa. Syön lautasellisen samaa tahtia kuin muutkin, puhun ja keksin hauskoja juttuja joille kaikki nauravat, isä sanoo että minut pitäisi palkita kun niin hienosti noudatan ruokasuunnitelmaani.
Hymyilen, väkinäisesti, isä sanoo että me voidaan mun osastokäyntien jälkeen lähteä vaikka lontooseen, sanon etten tahdo. Tuntuu pahalta, kukaan ei tiedä etten syö edes kolmasosaa ruokasuunnitelmastani.

Ruuan jälkeen katson telkkaria, kynteni ja huuleni muuttuvat sinisiksi, varpaat tuntuvat syväjäädytetyiltä, pyydän päästä suihkuun ja saan luvan. Ihanaa, kukaan ei ihmettelisi, kun katoan. oksentamaan.
Lämmin suihkuvesi täyttää vatsalaukkuni ja tyhjentää sen varmaan yhtä nopeasti, toivon että edes osa keitosta on nyt paremmassa paikassa, toivon että mitään ei ehtinyt imeytyä, toivon ettei kaloreita ole olemassa ja että voin kesällä syödä jäätelöä ja värjätä hiukset mustiksi ja ottaa lävistyksen ja käydä festareilla.

Mutta samaan aikaan toivon että minut otetaan kokovuorokausiosastolle, että joku vahtii kaikkea syömistäni, samalla toivon ettei kukaan vahtisi sitä ja saisin itsekseni pelata, mieleni taistelee itseään vastaan ja ruoka nousee tahtomattakin ylös ja tukkii kurkkuni, pelkään tukehtuvani tai päästäväni ääniä, jotka saavat vanhemmat varpailleen. Kukaan ei kuitenkaan koputa oveen ja kysy olenko ok, äiti tuo kylpytakkini muttei edes katso riutunutta vartaloani.

Jos viikonlopun jälkeen vaaka näyttäisi edes samaa, kuin sitä ennen. Ideaalitapauksessa 32, sanoo sairas mieleni ja hymyilen, samalla kuitenkin toivon että olisi kulunut kymmenen vuotta ja heräisin aikuisena unesta, kaikki olisi hyvin ja asuisin pienessä ihanasti sisustetussa kämpässä eläimineni, ranteeni ovat tatuoidut eivätkä tikkuohuet kuten nyt, huulessani välkkyy lävistys ja olen siitä ylpeä, hiukseni ovat tummat, minulla on muotoja ja voin katsella niitä peilistä samalla kun syön carte d'oria ja leivon itselleni pikkuleipiä ja teen ruokaa, jossa risteilevät parsakaalit ja riisi, juon kahvikupin.

En tiedä mihin suuntaan tulisi mennä, ja vaikka valitsen mitä teen sen väärin ja kadun myöhemmin, siksi jatkan samalla linjalla ja piilotan välipalani, hymyilen mummilleni, jatkan tuttua esittämistä, päiväruualla keksin taas valheita samoin iltapalalla, kukaan ei tiedä kuka olen ja mitä haluan enkä tiedä itsekään, koko illan olen nälkäinen ja näen unta ahmimiskohtauksista ja mansikkakakuista, juoksen pitkin yötä vessassa koska olen juonut niin paljon vain täyttääkseni vatsani ja peitotakseni nälän kurinan, polveni tutisevat ja heikottaa, meinaan pyörtyä aamulla ja näen jo itseni lyömässä päätäni lavuaariin, veri tirskahtaa avonaisesta takaraivostani iloisena, kaadun maahan ja vietän siinä loppuelämäni.