Osastotyttö avautuu

Luulette varmaan saavanne niskaanne jotakin ihania ruokamääriä ja kaloritaulukoita? Äh no niitä ehkä saattekin.

Osastolla on äärimmäisen positiivista. Saan vähän hajurakoa perheeseeni, sen tunkkaiseen tuoksuun ja mädäntyneisiin ihmissuhteisiin.

Syöminen. On ihmeen helppoa. On helpottavaa tietää, että joku huolehtii siitä mun puolesta, tai siis.. kantaa sen vastuun, että en ahmi, vaan syön sopivasti, edes normaalisti. Että sillä määrällä ei ainakaan liho (eihän?). Ja mun määräni on toistaiseksi vielä harvinaisen pieniä, kun vertaa osaston muiden tyttöjen ruokamääriin, ne noudattaa lapparin advancedia ja vähintään startia. Mä en. Tosiaankaan, vaikuttaa ihan liialta.

Ja näillä ruokamäärillä olen, jumalauta, laihtunut. Osastolla ollessani, jota on siis kulunut kaksi päivää...
Eli vinkkinä; syökää kuin norsut, laihdutte!

No aamupalalle mulla on useimmiten jo valmiiksi nälkä, odotan että milloin syödään. Sitten syön ruokasuunnitelmani mukaisesti (lautasellinen puuroa, lasi maitoa, lasi tuoremehua, leipä voilla. tai kuten tänään, tuoremehua, muroja ja maitoa ja leipä). Hoitajat katsoo, että kaikki menee alas. Tietysti sitten olisi mahdollisuus oksentaa, mutta en (vielä) ole uskaltanut - tai halunnut.
Istun vain sohvalla, luen kirjoja, katson telkkaria. Pelaamme tyttöjen kanssa singstaria ja korttia, istumme koneella, teemme muiden läksyjä. Juttelemme, etenkin sairaudesta ja osastoista, mutta muustakin, ja parantumisesta, elämästä ulkona, tulevaisuudesta.. Ahdistumme jokainen salaa kuoremme sisällä, käperrymme viltteihin koska osastolla on kylmä. Odotamme. Muut käyvät koulua, lukiolaisten ei tarvitse, istumme ja olemme hiljaa, vaihtoehtoisesti emme.

Lounas, jokainen syö suunnitelmansa mukaan. Eli minä söin tänään desin pinaatti-perunamuussia, siivun juustoa, yhden silakkapihvin, lasin vettä. Ahdistumme salaa. Ruokalepo, jokainen on hiljaa, toiset lukevat, toiset kirjoittavat tai muuten vaan ovat. Minä katson telkkaria ja olen hirveän ahdistunut, käperryn vilttiin ja lämmitettyyn kauraryynipussiin. Vatsa tuntuu täydeltä. Harkitsen oksentamista, kuten eräs toinenkin tyttö ilmeisesti. Mutta vessat ovat varattuja.

Pelaamme korttia. Minä luen lehdestä kauneusvinkkejä.
Lähdemme fysioterapiaan, jonne kävelemme sen talon kautta, jossa lapparin sh-potilaat makaavat, tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Terapiassa vain makaamme lattialla ja teemme jännitys-rentoutus-harjoituksia. Ruoka vatsassani ei sula, vaan kiertää kaunista ympyrää ja pitää ääntä. Silmästäni vierähtää ihan vahingossa kyynel, toivottavasti kukaan ei huomannut.
En tiedä kauanko olemme fysioterapiassa, ajantaju katoaa ja melkein nukahdamme jokainen.

Palaamme, välipala. Minulle siis omena, leipä kinkulla ja voilla. Ja Nutri-drink. Voisin oksentaa jo pelkästä ajatuksesta, vetää koko ällötyksen vessasta alas tai kaataa lattialle tai housuilleni! Onhan se ihan hyvää, mutta kun tietää mitä se on ja mitä se tekee.. ei kiitos. Juon kuitenkin kaiken urheasti, sen jälkeen on aina niin tahmainen olo, että vaikka nutrin kaunis kaakaonmaku velloo vielä suussani, kurkussani tuntuu kamala pallo. Tarve oksentaa. Kaikki ulos nyt. Pyristelen sitä tunnetta vastaan, muut lähtevät kotiin, minä odotan äitiä ja verikokeisiin lähtöä.

Äiti tulee, istahdan autoon ja menemme verikokeisiin, uskon että multa ei tule verta, mutta sitä tulee oikein ruiskuten ja auton puolen tunnin pysäköintimaksusta käytetään vain viitisen minuuttia. Menemme kotiin, tahdon oksentaa koko matkan ajan. Äiti jättää mut pihaan, ihanaa, juoksen suoraan vessaan ja kulautan vettä. Oksennus tulee kuin itsestään. Nutrista ei näy lähes jälkeäkään, mutta silakkapihvejä ja porkkanaraastetta sen sijaan tulee. Vittu, tiesin ettei ne sula. Oksennan oikein innolla, kun kerrankin tulee niin helposti. Tyhjenen, olo on kevyempi muttei parempi, sillä tunnen että voisin vielä oksentaa, mutten yksinkertaisesti jaksa. Pyyhin huuleni ja silmäkulmani, menen yläkertaan, äiti laittaa jo ruokaa. Ranskalaisia. Keksin tekosyitä syödä omassa huoneessani, vetoan ahdistukseen ja siihen että haluan syödä muiden jälkeen, äiti myöntyy ja pääsen toteuttamaan haluni ja piilottamaan ruuat, kuten eilenkin. Piilotan kaiken, paitsi pari papua, syön ne iloisesti, sillä rakastan vihreitä papuja, en ole koskaan ennen pitänyt niistä, nyt himoitsen niitä, samoin kuin parsakaalia.

Äiti kuvittelee minun syöneen kaiken, tunnen oloni syylliseksi, sillä kaikki tahtovat minun parantuvan, enkä haluaisi huijata heitä näin, ja haluan minäkin parantua, aina välillä, en silloin kun pitäisi syödä.
Sorrun chew'n'spittaamaan paahtoleipää. Juon pepsi maxia, sitten kahvia. Syön purkkaa. Odotan hetkeä, kun saan piilottaa iltapalani.

Huomenna osastolla ei edes syödä välipalaa, jes uusi keino keplotella. Tulisimmepa kotiin aikaisin, että voisin oksentaa osaston pahat ruuat ja tulla kotiin syömään hyvää ruokaa.

Toisaalta, jos painoni tippuu (sitä seurataan nyt päivittäin, ja tämän päivän pudotus oli yllätys minullekin) saatan joutua kokovuorokausiosastolle. Vaikka mikäs siinä, ei sekään tunnu oikein miltään. Ja siellä sentään syömisiäni valvottaisiin, minut pakotettaisiin syömään, ja olisin siitä ehkä iloinen, ei tarvitse itse huolehtia vaan voi hyvällä omallatunnolla syyttää muita siitä tilasta missä on.
En halua pettää muita. Enkä halua tällä lailla riutua, en halua viettää koko kesää tuolla osastoilla. Mutta... en voi sille mitään, se iskee salakavalasti. Päivät kulkevat sumussa. Viikonloppu tulee olemaan haastava, kamala suorastaan.

Osastolla olen ilmeisesti koko kevään. Toivottavasti jo kohta saisin liikkua, vaikken usko, ainakaan kun paino ei ole nousemassa. Hyvästi ystävät siis. Hyvästi sosiaaliset tapahtumat ja hauska tekeminen. Tai en minä tiedä. Kaikki on periaatteessa ihan sama.

Siitä olen iloinen, ettei fysiikkani ole romahtanut. Olen osastomme huonokuntoisin, selkeästi. Mutta muut ovat olleet toisillakin osastoilla, niiden fysiikka on romahdellut, ja vaikka nuo ovat lähes normaalipainossa, on verenpaineet hälyttäviä.
Oma verenpaineeni on kuin mallikappale, suoraan kirjan täydellinen vastaus. Sitä ihmettelen, mutta niin se on. Ja vaikka paino vilkuttaa jo 13:sta alkavaa BMI:tä, tunnen pitkästä aikaa olevani terveempi. Syön mielestäni melko hyvin. Yhtäkkiä en koekaan oksentelua sairaana, saati sitten ruuan piilottelua.. Hämäävää tuo osasto siis, saa olon heti terveeksi, iloisemmaksi, kun saa myöntää sairautensa... jota sitten ei ehkä olekaan?
Se positiivinen ilmapiiri, ne nuoret, kaverit, seura, hoitajat, muiden kontrolli, normaali syöminen ja elämä, ne kaikki saavat mut tuntemaan oloni normaaliksi ja energiseksi.
Jopa normaalikokoiseksi.

Vaikka ehkä tämä onkin vain alkua...