oma kaunis maailma

Kamala päänsärky, tuli eilisestä kun koko päivä vaan itkettiin. Mä en jaksa enää. Eikä mun kai tarvitsekaan, muutama päivä aikaa nostaa painoa puoli kiloa, jos ja kun ei onnistu niin löydän varmaan itseni osastolta. Ja nykyään näen siitä uniakin joka päivä, ihania ihania unia, joissa saan olla sairas ja onneton, saan olla alakuloinen ja surullinen, sairaalan haaleanväriset vaatteet päällä maata kovalla sängyllä ja käpertyä maailmaani. Ei tarvitse väsynein silmin enää jaksaa, saisi vain olla ja nukkua.

Se on unelmani, se että saan tehdä kuten tänä aamuna, nukkua pitkälle päivään asti, käpertyä peiton päälle ja kerätä luisevat jäseneni mytyksi syliini, maata niin pitkään paikallani että lonkkaan alkaa sattua, käpertyä siihen ja hengitellä rauhassa, tuntea sydämen kevyet siiveniskut rinnassa ja pelätä ja samalla toivoa että ne hitaasti lakkaavat.

Kaipaan maailmaa, jossa saan myöntää olevani sairas, maailmaa jossa mulle ei aseteta odotuksia, saan olla niin epäonnistunut ja huono kuin haluan, niin sairas kuin haluan, ja silti ympärilläni olisi samankaltaisia, ihmisiä jotka ymmärtävät. Kaipaan maailmaa, jossa on viattomuutta. Kaipaan sitä maailmaa, kun haalarit päällä sujahdettiin kiipeilytelineen alle ja paettiin kämmenenkokoisia lukkeja, eivät ne oikeasti niin isoja olleet mutta pienestä ihmisestä ne näyttivät isoilta.

Ja minä haluan olla pieni ja haavoittuvainen ja sairas. Haluan olla vahva ja samalla heikko. Ja haluan jonkun vierelleni, jonkun jonka kädestä pitää kiinni kun oma sydän ei meinaa jaksaa, jonkun joka jää kanssani makaamaan peiton alle, eikä myöskään jaksa koko päivänä tehdä mitään, lehdet viedään kun jaksetaan, samoin roskat, ruokaa laitetaan vaikka vasta yöllä jos silloinkaan herätään.

Sellainen on minun kaunis maailmani, jota en koskaan tule saamaan omakseni.

"ei tuo ole meidän tyttö" sanoo äiti, päässäni vilahtaa ajatus. Ei olekaan, se on Ana, anoreksia, se on tässä ja nyt, se hymyilee teille nyt luurankohymyllään, katsoo teitä tyhjin silmin. Se asuu minussa, ei ole minua, se on syövyttänyt pois minut ja jäänyt itse tilalle. Ana sanoi sen ylpeänä, minä näin sen pirunsilmät, ilkikurisen naurun, se hymyili ilkeästi, koskaan en ole sille tarpeeksi hyvä ja siksi se rankaisee. Tahdon itseni takaisin edes osittain.

Huomasin etten enää pelkää edes pimeää, koska ainoa asia mitä tarvitsee pelätä sijaitsee oman pääni sisällä. Tuntuu että ana suojelee kaikelta muulta.