Argh.
Joo, paino olis periaatteessa ollut taas laskusuunnassa, mutta join joku puoltoista litraa vettä, ettei sitä painonlaskua huomaa... hhä olenpa ovela!
Mutta mulle tuli kamala nälkä siellä sairaanhoitajan kanssa jutellessa. Vatsa vaan muris ja sattui. Koitin peitellä sitä murinaa selittämällä aina sen päälle jotakin ihan outoa. Kai se kuitenkin huomasi, mutta yritin silti naamioida murinan vaikka sohvan rasauttamiseen tai asennonvaihtoon...

Ja sitten lopulta oli niin hervoton nälkä, että mun suu vain sanoi äidille että tekee mieli jogurttirusinoita. Kaduin sitä välittömästi, katsoin ulos ja toivoin olevani pieni ja heikko ja näkymätön. ja osastolla, siinä alakerrassa.

No sitten mentiin tietysti kauppaan, oli nälkä nälkä nälkä ja tajunnantasoni sumeni, silmät meinasi mennä väkisin kiinni enkä tajunnut mitä äiti puhui tai kyseli, vastasin vain kaikkeen EI itsepintaisesti, äiti hermostui ja haki punaista maitoa ja sanoi että tänään tehdään puuroa.
Äiti osti myös karkkia.
Ja jogurttirusinoita.
350 grammaa
Mä en tiedä oliko niitä jogurttirusinoita miten paljon sitten loppujenlopuksi, kun tuohon 350 grammaan sisältyi jotain äidin suklaajuttujakin. MUTTA niitä rusinoita on silti hirveästi, vieläkin jäljellä. Ja ahmin niitä eilen varmaan 160 grammaa. tai jotain. Ja olo oli sen mukainen. Joten niiden lisäksi söin vain leivän ja läkeroleja, tietysti huijasin syöneeni kaikkea muutakin.

Ja tänään sitten söin niitä taas, ihania valkeita rusinoita, vaikka ei ne edes ole kamalan hyviä, paitsi suoraan jääkaapista syötyinä. Varmaan söin taas joku 100 grammaa niitä, hyi perse. Lisäksi olen syönyt 2 haukkua ruisleivästä, saman verran näkileivästä, ja ehkä 2 haarukallista jotain paska-wokkia. Piilotin loput kaikesta.
Joten toivon, ettei tämänkään päivän saldo hipoisi taivaita.

Vielä on tietysti toinen ruoka tänään. Paneroituja kanapihvejä. Arvatkaa tekiskö mieli.
Ei. Koska luin että sata grammaa sisältää 285 kaloria, ja siinä paketissa oli 300 grammaa, 4 pihviä. Yksikin on suunnilleen sen sata...
No äsh ihan sama.

Huomenna taaaaaaaaaas punnitus, tänään kävin verikokeissa. Vitunmoista juoksentelua tämä, mutta kai siihen tottuu. Pitää taas juoda kuin mikäkin, harmi vain että siitä tulee kamalan paha olo. Kehoni kai on tottunut siihen, että aina kun juodaan paljon vettä, niin sitten samantien halitaan vessanpyttyä. Mutta kun aina se tarkoitus ei ole se!

Ai niin!
Huomasin eilen illalla että mun vatsalihakset näkyy!
Olin siitä tosi iloinen ja vain ihastelin niitä peilistä. Etenkin tuo keskilihas mikä se onkaan, kuitenkin se siinä keskellä, näkyi niiiiiin selkeästi.
Huh, en halua enää lihoa. En. Juuri kun tuloksetkin alkoi näkymään!

Tosin toisaalta...

Siskoni pääsee Japaniin.
Siksi, että MINÄ aiheutan perheelleni, siskoni mukaanlukien, järkyttäviä kärsimyksiä, ja heilläkin pitää olla jotain hauskaa.
Joten sen sijaan, että veisi siskoni johonkin köyhään Ranskaan tai sumuiseen Englantiin tai johonkin muuhun vakiomatkakohteeseen, mitä ollaan tässä kulutettu, perheeni päätti toteuttaa siskoni 'pitkäaikaisen toiveen' (se on toivonut sitä jopa VUODEN!!! minähän EN ole toivonut Amerikanmatkaa tai Australianmatkaa kuin... öö sanoisinko viisi vuotta? Mutta eihän tämä ole MITÄÄN verrattuna siskoni toiveisiin!) ja lähteä ensi kesänä Japaniin.
Vitun reilua, mutten jaksa edes suuttua. Ihan sama. Mitä väliä millän on enää. Kaikki on samaa, harmaata, ei täällä millään ole väliä. Menköön Japaniin, menköön vaikka viisi kertaa.

Mua vähän pelottaa tämä, että musta millään ei ole enää väliä.
En jaksa suuttua asioista, joista ennen olisin saanut kauheat raivarit. Kesällä isä poisti digiboksin muistista mun L-koodit. Sain raivarit, itkin ja huusin ja oli kauhea olo.
Nyt minä itse sammutin eilen koneeni, se sanoi että tallennetaanko tämä ja tämä kuva, jota olin työstänyt monta tuntia. En painanut mitään, eikä j älkeenpäin tuntunut kummalliselta. Se kuva haihtui bittiavaruuteen, mutten välittänyt.
Ennen jos siskoni olisi päässyt Japaniin ja minulle olisi tiedossa ah-niin-ihana kesä, plus kymmenen kiloa yms, niin arvatkaa vain reaktioni. Jokainenhan nyt protestoisi. Mutta en minä enää.

Mikään ei tunnu miltään.